Laura

Tarinamme sijoittuu Pirnaan.
Pieneen kaupunkiin, jota monikaan ei tiedä. Tiedätkö missä se on? Et. Hyvä niin.
Sitä sinun ei tarvitsekaan tietää.
Mutta kerron sen silti. Kertominen kun on niin jännittävää, vaikka kerrottava asia ei olisikaan.

Kylänpahasemme sijaitsee Elben rannalla. Tiedätkö mikä se on? Se on joki, joka lipuu käytännössä kaikkialla rauhallisesti ja tasaisesti Prahan kaupungista (kuvitelkaa! jopa Tsekin maalta asti!) Hampuriin ja kaikki se vesi päätyy loppujenlopuksi Atlantille. Hurjaa vai mitä?

Pirna on Elben rannalla ja se on juuri Saksan ja Tsekin rajalla. Saksanmaahan se kyllä kuuluu ihan kokonaisesti.

Joka tapauksessa. Tarina, jota lähden kertomaan sijoittuu siis Pirnaan, joka on yksinkertainen kaupunki vailla mutkattomuuksia. Toki silläkin on kuuluisa saksalaisille tyypillinen historiansa. Siellä on pari taloa, jotka ovat entisiä kaasukammioita. Siellä kaikki mielipuolet suihkutettiin luultavasti parempiin oloihin.

Lauraan Pirnan kaupungilla ei ollut käytännössä mitään vaikutusta. Moni muu kavahti kaupunkia, vaikka se ihan kaunis olikin. Mutta Laura ei tuntenut iloa, häpeää, eikä mitään siltä väliltä. Tänään hänellä oli nimittäin hirvittävä kiire. Niin kiire, että huima nopeus, jolla maapallo kiertää aurinkoa, ei riittäisi sitä kuvaamaan. Lauran piti ehtiä valokuvaajalle. Valokuvaajalle, joka kuvaisi hänet.

Hän juoksi Pirnan valkoisen kirkon viertä. Puut Pirnan kaduilla ajattelivat kirkon olevan kovin itsepäinen ja tahditon. Minkä takia mahtava kiviseinäinen, valkoiseksi rapattu kirkko, jonka ikkunat olivat korkeat ja kivillä reunustettu, oli juuri Pirnassa, jolla oli kamala historia. Kyllä puut sen tietävät. Ne olivat olleet siellä jo ennen kuin ne keltaiset talot oli rakennettu metsän laitaan. Ja ne talothan olivat siis hirvittäviä. Sen tiesivät kaikki puut juuriaan myöten ja kun ne edes ajattelivatkaan savua, joka leijaili kaupungin yllä, sai niiden lehdet havisemaan puistatuksen tunteesta, joka levisi juurista latvaan saakka.

Valokuvaajalle ei päässyt kovinkaan usein. Siellä käytiin harvoin ja vain hyvästä syystä. Lauralla oli syy, ehkä ei. Syy odotti valokuvaamolla. Pieni ja värikkäin ikkunalaudoin somistettu liike oli parisen kymmentä metriä torilta itään päin. Lähempänä Puolaa kuin Belgiaa siis. Puolasta Laura piti. Puolan kansallispuvut kun olivat niin nättejä. Mutta Puolassa oli kuulemma paljon varkaita. Laura inhosi pahoja ihmisiä ja hänen mielestään varkaat luokiteltiin niihin. Siksi reissu Puolan kalseuteen sai odottaa. Hän menisi sinne sitten, kun varkaat olisi unohdettu.

Kello soi kun Laura astui sisään. Tuuli oli leikkinyt hänen hiuksensa sotkuisiksi ja häntä hieman nolostutti ja jopa punastutti katsoa itseään peilistä. Sormillaan hän yritti kuitenkin haroa mahongin ruskeat hiuksensa takasin korvien taakse ja yritti rauhoittaa punaisen värin pois poskiltaan. Punaisella sävyllä tuntui olevan pakkomielle Lauraan. Sitä yritettiin aina häätää pois, mutta jotenkin se tuntui roikkuvan perässä.

Laura oli itsenäinen nainen. Hän nautti elämästään, vaikka monen mielestä elämä näyttikin tylsältä. Laura näki pienet turhat asiat kauniina. Semmoisetkin, joita muut vieroksuivat. Hän tiesi, että maailmassa oli miehiä, joihin ei tule luottaa. Hän tiesi, että jokaista ei voi rakastaa. Silti hän loukkaantui joka kerta, kun näki miehen. Mutta Laura oli itsenäinen. Hän ei välittänyt.

Häntä ei rakastettu, mutta se tarjosi helpotuksen, että hänenkään ei tarvinnut rakastaa ketään.