Punaista kynsilakkaa korvissa

Kerro mulle kultaseni, minkä takia me tavattiin, kun kuitenkin pitää lähteä?

Uskomatonta.
Olin juhlimassa viikonloppuna.
Lopputulos:
- Mulla on neljä selittämätöntä arpea, jotka on ISOJA ja niistä ja aivan varmasti ISOT arvet
- Olen surullinen, mutta samalla mieliala on hilpeä
- Mun vasen käsi on päällystetty violetilla kynsilakalla
- Olen taas iloinen.

Inhoan hyvästejä. Voi että kun mä sitten inhoankin niitä sydämeni pohjasta ja varpaiden välistä. Kamalaa! Olin saanut itseni asennoitumaan positiiviselle tuulelle, että ei se tarkota, että me ei enää ikinä nähä, vaikka nyt sanotaankin hyvästit todennäkoisesti, koko loppu elämiemme ajaksi. Mä voin aina käydä piipahtamassa, jos rupee ahdistamaan. Aloittaa niin sanotusti uuden elämän.

Kun A tunsi olonsa mahdottoman lohduttomaksi, yritin selittää uuden uutta elämän filosofiaani hänelle ja kertoa, että ei ne ihmiset kuole, vaikka niitä ei nähtäiskään. Ne on aina siellä jossain ja voit aina ajatella, että jossakin siellä ne on onnellisina. Mitä muuta me voitaisiin toivoa? Ei paljoa muuta.

Mutta kuinka herra tähän suhtautui? "Se on aivan sama elääkö ne vai onko ne kuollut, kun jos niitä ne ei näe, niin ne on kuitenkin kuollut."

Ihan oikeasti nyt. Äiti voisi kuolla viiden minuutin kuluttua sydänkohtaukseen, kun oppilas pelästyttäisi hänet koulun keittiössä. Ne ihmiset, jotka me päästetään nyt kotiin ja eroon meistä, ei ole kuolleita. Ne ei kuole. Niin kauan kun ne elää, niin on vielä toivon pipari jossakin purnukassa odottamassa ja meillä on vielä mahdollisuus nähdä.

Halaa itseäsi ja ole onnellinen.

Vaikka olen yksin, pistän kädet itseni ympärille ja hymyilen, kun muistan Jonnen. Siinä oli Suomi seuraa kerrakseen.

Dear Greg Mortenson, you just saved my life.

Meillä pidettiin tänään enkuntunnilla esitelmiä ihmisistä, jotka on jotenkin kokeneet tämän niin sanotun suuren hurmoksen, eli American Dreamin. Me sitten tyttöjen kanssa vähän selailtiin internetin virtapiirin katkuisia putkiloita ja päädyttiin semmoiseen herraan kuin Greg Mortenson.

Kyseinen herra on siis perustanut useita kouluja Pakistanin ja Afganistanin alueille, erityisesti tytöille. Sitä ennen hän asui Tansaniassa, kävi armeijan, opiskeli kemiaa ja kiipeili Kilimanjarolla. Siinäpä vasta miekkonen, johon jokaisen olisi syytä tutustua!

Tulin itse kummalisen hyvälle tuulelle näistä esitelmistä. Kuuntelin ties minkämoisia menestystarinoita ja jotenkin kaikki niistä saivat minut uskomaan itseeni! Sain uusia voimavaroja elää unelmaani ja ajatella positiivisesti. Tätä tuntia on oikeesti kaivattu todella pitkään!

Rupesin sitten aivoillani piirtelemään kauniita mielikuvia silmieni eteen nähtäväksi: mikä olisi minun American Dream? Mitä tahdon elämältäni? Kysymys, jota olen tässä viimeiset 11 vuotta pohdiskellut.
Pohdiskelu oli kuitenkin varsin hedelmällistä, nimittäin taas löytyi yksi asianhaara, joka saattaisi poikia isompaakin hedelmää! Mitä jos minun so called American Dream onkin vain suurensuuri kysymysmerkki elämästä? Mitä, jos vaan yksinkertaisesti nautin suuresta tietämättömyyden tunteesta ja siitä, että mulla on periaatteessa kaikki ovet auki tässä elämässä.

Eihän mun tarvitse vielä tietää mitä mä teen isona.
Kukaan ei pakota mua lukemaan kemiaa tai filosofiaa, jos en vain tahdo.
Jos mulla on unlemana muuttaa toiselle puolelle maapalloa, on minun tehtäväni ruveta säästämään rahaa.

Tämä päivä on ollut yksinkertaisesti loistava. Taas löysin pienen palan itsestäni.
On se jännittävää, tämä itsensä löytäminen!

Nyt suurempaakin suuremmat suosikit Academy of Achievementistä:

"Walking out on the plains - the smell, the animals, the wilderness, the wildness. It was just complete magic"
 - Jane Goodall


"It's your duty to fly the airplane. If you get killed in it, you don't know anything anyway."
- Chuck Yeager


"Always question those who are certain of what they are saying."
-  Elie Wiesel

Academy of achievement

Semmonen sininen ja suuri se oli

Olen tässä viime päivinä tullut pohtineeksi erään olennon elämää, kun se on omaa mielenrauhaani päässyt hieman rikkomaan. Kuinka hän pääsi elämääni, kuinka hän rikkoi rauhani ja kuinka hän on saanut minut pitämään silmäni auki totaalisen kaksineljäseittämän.

Tämä kyseinen olento on komeaakin komeampi riikinkukko. Nimeksi olen antanut Aatu, koska aika herrasmaisesti se aina niitä pyrstösulkiaan keikuttelee ja Aatu muistuttaa jotenkin Aatelisesta ja jotain sitä rataa...

Mutta kuinka hän sotki mieleni?
Olipa kerran päivä, jolloin rakkaalla kirjoittajalla oli ihanaakin nautinnollisempi aamupäivä vapaata. Sohvalla kahvia hörpiskellen ja Bridget Jonesin päiväkirjaa lueskellen elämä vaikutti antoisalta ja yhtään mikään ei voisi mennä pieleen. Loistava alku päivälle! Kunnes...
Allekirjoittanut nostaa katseensa ja katsoo ikkunasta ulos ja Aatu (herran nimeähän en silloin vielä tiennyt, kun ei tarpeeksi oltu tuttavuutta tehty) seisoo siinä semmoinen kirjava seinä pyrstöstä nousien. Ei siinä sitten muuta voinut tehdä, kuin että kahvi väärään kurkkuun ja miettimään, että onko riikinkukot kovin yleisiä Saksanmantereella? Eikös niitten kuuluis tallustella tyytyväisenä eläintarhoissa?

Puhelin kouraan ja äidille soittamaan:
- Kuules täällä on nyt tämmönen iso sininen lintu...
- Jaa pulu vai?
- No ei kun semmonen TOSI ISO sininen lintu.. Ootas kun katton sanakirjasta, että mikä se on saksaks. joo, Pfau (=riikinkukko) se näyttää olevan
- Jaa että riikinkukko?!
- No niin mää vähän arvelen
- Siis semmonen TOSI ISO sininen lintu?
- juuuuu-uu
Aatu keimailee siinä mun edessä pyrstöään esitellen
- Okei... No kuules mä soitan isälle
- Selevä
Tuut tuut tuut tuut

Kirja kädessä, kahvi jäähtyneenä istuskelin siinä perin häkeltyneenä ja turtuneena. Minkä takia kukaan ei ole kirjoittanut kirjaa "Mitä tehdä, kun takapihalla seisoo ihka elävä riikinkukko?" Mun ja riikinkukon suhde alko kuitenkin olla ihan hyvä. Se alotti ehkä vähän liian agressiivisesti, mutta se ei ehkä tiennyt, että ihmisrodunedustajia ei pyrstösulilla hurmata. Kuitenkin uskalsin jo pistää pikkasen flirttiä peliin, kun ymmärsin, että sillä roihus semmonen tulinen tuli sen tummissa silmissä.
Aikamme me siinä sitten toisiamme tutkailtiin ja mä uskalsin lähtee jo nimiä arvailemaan. Ihan selvä Aatuhan se oli. Semmonen rauhallinen, mutta kuitenkin varsin houkutteleva luonne. Ahdistaa vaan, että se näki mut ensimmäisen kerran yöpaidassa ja hiukset pystyssä.

Aatu lähti sitten takaisin kotiin eläintarhaan. Ajatelkaa nyt kuinka romanttista. Karkumatka ihan vain mun takia! Ajattelin jo, että meidän suhde olisi ihan lopussa, mutta Aatu ei selvinnyt kokonaista viikkoakaan ilman mua. L:n kanssa katottiin uljaanpaakin urheampaa urheilua, kuin jääkiekkoa ja sitten se taas vilahti ikkunan alla! Mutta Aatu oltiin taidettu huomata aika nopeeta karkuretkellä, kun se vaan kävi ilmoittamassa, että elossa on vielä.
Aika mukava veikko, kun tuli toisenkin kerran moikkaaman. Taidan olla ihastunut.
Olin pikkuveljien hampaita pesemässä, kun ikkunasta näin taas Aatun. Pistin pojat pehkuihin ja juoksin alakertaan tapaamaan sinirintaista ystävääni. Aatua ujostutti vähäsen, mutta paparazzasin siitä pari kuvaa... Sitten se lähti taas metsäreittejä pitkin takasin kotiin.

Rakastani odotellen..