Olen addikti.
Addiktoitunut erääseen internet sivustoon ja sen tuomiin ajatuksiin.
Kuinka kuvat voivatkaan lumota niin vahvasti?
Tahdon mennä valokuvaamaan!
Kuvata ne riemun kiljahdukset ja surun kuiskaukset ihmisten kasvoilta.
Jättää jälkeni tähän maailmaan todistamalla pientä tuulen pentua, joka kaveriani kiusaten heitti hameen korviin.
Tahdon MUISTOJA!
Ja onhan minulla niitä muistoja. Minulla on yli 10 000 valokuvaa viime vuodesta. Enää pitäisi tulostaa ne ulos. Mutta vaikeaahan se on. Eihän se mikään salaisuus ole.
Valokuvat todistavat kahta asiaa: elämäsi huippuhetkiä ja sen, että niitä huippuhetkiä et saa enää koskaan takaisin. Ja niitä kuvia katsellessa on sekä iloinen, että kauhuissaan saman aikaisesti. Mitä jos nuo ihanat minuutit olivatkin elämäni parhaat valokuvat.
Jos kuoleman porteilla sanotaan, että saat ottaa taivaaseen mukaasi yhden valokuvan elämästäsi (ja se Pietari suosittelee vielä sitä valokuvaa, mikä on ollut elämäsi onnellisin hetki), niin minkä ottaisin?
Minkä?
Mikäli päätän valita sen parhaimman hetken elämästäni, lopputuloksena on masennus, joka syntyy menneisyyden ilosta, nykyisyyden varjosta.
Jospa ottaisinkin sen kaikista kamalimman kuvan, mummoni hautajaisista. Kuvaa katsellessa voisin tyynesti ajatella elämäni olleen yhtä surua ja tuskaa, jolloin taivas näyttäisi perin valoisalta paikalta.
Minkä takia elämä on täynnä valintoja?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti